Gallen-Kallela, Kallela-kirja

Meille ei ole tarpeen kertoa kuka on Akseli Gallen-Kallela (1865-1931). Siveltimellään hän on tavoittanut kotimaamme luonnonnäkymät, kulttuurimme juurikerrokset ja mantujemme kansantyypit paremmin kuin ehkä kukaan. Vähemmän tunnettua on, että Gallen-Kallela kunnostautui myös näiden aihepiirien sanallisessa luotaamisessa – ”jutelmin ja pakinoin”, kuten hän itse määritteli. Maalarimestarin elämän ehtoopuolella 1924 ilmestynyt Kallela-kirja syntyi, kun kirjallisuuden kääntäjä Martti Raitio taltioi pikakirjoituksella ystävänsä ”puhdetulen vanhanaikaisessa loisteessa” kertomia mietelmiä. Kiitos syntytavan, tekstissä on vahva suullisen tarinaperinteen tuntu: on kuin viettäisimme Gallen-Kallelan rinnalla pitkää talvi-iltaa. Emme kuule arkailevaa tai kuivakkaa hapuilua, vaan miehekästä ja ytimekästä mutta samalla herkkää, visionääristä ja runollista puhetta. Suuren sydämen sanoissa soi milloin loveen lankeamista hipova ylistys erämaalle tai humoristinen analyysi jostain matkan varrelta tavatusta veijarista, milloin välähdyksenomainen muistelma taiteilijaelämästä tai lapsuuden näystä. Filosofishenkiset mietelmät muun muassa tulesta, kaukokaipuusta, kuolemasta sekä ihmisen ja hevosen suhteesta ovat omaa luokkaansa. Tarkkanäköisyys ei vanhene. Kallela-kirjan kultahippuja ovat myös lukuisat kuvat harvoin nähdyistä piirustuksista ja akvarelleista. Monet ovat harjoitelmia ja luonnoksia, alkuvoimaisia välittömyydessään.